Olin yllä mainittuna päivänä Hakaniemessä menossa ympyrätalolle ostoksille kun kädet alkoi puutua ja hengittäminen tuntui vaikealta. Myös pelko itsensä kontrollin menettämisestä tuli kuvioihin, kontrollifriikki kun olen. Huomasin ympyrätalon nurkalla HE101 (Kallion pelastusaseman hööki) parkissa, ja brankkarit oli kaupassa. Yksi oli jäänyt autolle. Hetken päästä yksi brankkari tuli autolle ja sillä aikaa jo mietin kuumeisesti, että täytyykö soittaa hätäkeskukseen, vai uskaltaako mennä häiritsemään autolla olleita brankkareita. Koska brankkareilla ei sillä hetkellä ollut kiirettä päällä, päädyin tähän ensimmäisenä mielessä käyneeseen vaihtoehtoon. Sanoin että nyt olisi tällaista ja tällaista oiretta päällä, jolloin molemmat autossa olleista brankkareista tuli ulos autosta. Toinen alkoi ottamaan perusmittauksia, ja toinen jututti. Tällä aikaa muutkin brankkarit alkoi valua siihen autolle. ja yksi heistä ilmoitti häkeen itselleen tilanteesta tehtävän.
Kun mittaukset oli otettu ja hapetusarvot oli ensimmäisen mittauksen jälkeen hieman yli 100, verenpaine hiukan koholla ja ruumiinlämpökin hieman nousussa, ehdotti yksi brankkareista että lähtisin 100 metrin päässä olevaan Kallion terveyskeskukseen josta saisin vähän lisäjeesiä tilanteeseen. Suhtauduin tähän skeptisesti, koska mua ei ole koskaan kiinnostanut istuskella missään päivystyksessä tuntitolkulla (ei edes, vaikka pää olisi kainalossa). Tämä brankkari sanoi, että sun ei todellakaan tarvitse istua siellä tuntitolkulla, koska kun meidän kanssa meet sisälle niin ne ottaa sut heti käsittelyyn.
Pienen suostuttelun jälkeen sitten suostuin lähtemään kahden brankkarin kanssa terkkariin, jossa sitten erittäin mukavaksi osoittautunut mieshoitaja otti minut vastaan, ja vei ensihoito-huoneeseen. Koska tällä hoitajalla oli toinen tilanne vielä päällä, jouduin hetken aikaa odottelemaan, mutta onneksi ei sentään mennyt tuntikausia. Kun tämä hoitaja sitten tuli takaisin, otti hän vielä toiset mittaukset. jolloin arvot oli jo tasaantuneet ensimmäisistä mittauksista. Hoitaja sitten jututti tarkemmin ja varmisteli myös, ettei ole mitään itsetuhtoisuutta. Kerroin että ei minulla ole ainakaan tarve kävellä junan alle tai hypätä mistään mihinkään, kun en vielä halua suunnitella omia hautajaisia. Kerroin että tässä viime aikoina on kyllä välillä ollut sellaisia ajatuksia että vetäisin pari liuskaa seronilia tai escitalopramia, mutta nämä napit on sitten jäänyt ottamatta. Tässä kohtaa täytyy mainita, että edes oman kotipaikkakunnan terveyskeskuksessa en ole saanut näin asiallista kohtelua. Tämä mieshoitaja oli kiinnostunut myös että mitä yleensä teen elämässä, mitä harrastuksia minulta jöytyy jne jne.
Kyllä tuossa tunnin pari riitti juttua, ennenkun sitten lääkäri pääsi paikalle. Lääkäri esitti vielä muutamia kysymyksiä, jonka jälkeen hän kirjoitti reseptin tarvittaessa otettavalle lääkkeelle. Ei siis tarvinnut jäädä sen pidemmäksi aikaa ensiapuun makoilemaan. Kun illalla kerroin miehelleni tästä tilanteesta, hänen reaktio oli se, että hän ei ole koskaan kuullut että ketään olisi saateltu pelastusyksikön toimesta oikein käsikynkässä terveyskeskukseen. Lisäksi hän heitti, että minun olisi pitänyt pyytää vielä siitä saattotilanteesta kuva muistoksi. Harmi vaan kun ei siinä tilanteessa tullut mieleen, joten täytyy sitten ensi kerralla pyytää. Siis jos sitä ensi kertaa enään tulee.
Tässä tää stoori tällä erää ja pahoittelut vielä näin pitkästä hiljaiselosta. Mainittakoon tähän loppuun, että tätä mun blogia voi kommentoida myös ulkopuoliset. Sinun ei siis tarvitse luoda tänne vuodatukseen tunnuksia vain kommentoidaksesi. Kommentit eivät kuitenkaan tule heti näkyviin, koska ne vaativat ensin hyväksynnän toimestani.
Ottakaa mut toki somessa seurantaan, ja esittäkää toiveita seuraavien artikkelien aiheesta. Yritän parhaani mukaan toteuttaa toiveita.
https://www.instagram.com/avohoitopotilas/
